Velka maksamisen välineenä — täysin hajautetu rinnakkaisvaluutta pankkijärjestelmän rinnalle

Johdanto

Olemme tottuneet ajattelemaan, että ostamme tavaroita ja palveluita rahalla.  Kuitenkin jos joku pyytää meitä selittämään, mitä raha oikein on ja mistä se saa arvonsa, harva osaa vastata kovinkaan perusteellisesti.  Jos ylipäänsä saamme vastauksen, yleensä vastaaja sanoo, että raha saa arvonsa siitä, että kaikki pitävät rahaa arvokkaana.  Toisaalta jos alamme paneutua tarkemmin nykyisen nykyisen rahan rakenteeseen, selviää aika nopeasti, että raha saa viime kädessä arvonsa siitä, että joku on velkaa; tähän palaamme tarkemmin hetken päästä.

Tässä kirjoituksessa pohdin sitä, olisiko mahdollista rakentaa täysin hajautettu, pankeista riippumaton vaihtoehtoinen rinnakkaisvaluutta nykyisten pankkijärjestelmään perustuvien rahajärjestelmien vaihtoehdoksi.  Oletuksenani on, että tällainen vaihtoehtojärjestelmä onnistuessaan voisi mahdollistaa taloudellisen toimeliaisuuden silloinkin, jos nykyinen pankkijärjestelmämme romahtaa.  Yleistyessään se voisi myös antaa hallituksille mahdollisuuden asettaa myös suuret pankin tarvittaessa konkurssiin, päin vastoin kuin mitä tapahtui 2008 kriisissä, näin säästäen veronmaksajien rahoja ja vähentäen ns. moraalikadon (moral hazard) ongelmaa.

Raha vaihdon välineenä ja arvon mittana

Jotta voisimme ymmärtää, miten täysin hajautettu digitaalinen maksujärjestelmä voisi toimia, meidän täytyy ensin mennä rahan olemuksen alkulähteille ja erottaa toisistaan raha vaihdon välineenä ja rahan käyttö arvon mittana.  Näiden erottaminen toisistaan voi tuntua aluksi hankalalta, mutta ero selvinnee pikkuhiljaa tekstiä lukiessa.

Lyhyesti sanottuna rahan arvo vaihdon välineenä tarkoittaa sitä, että rahaa voi vaihtaa muihin hyödykkeisiin.  Koska näin voi tehdä, vaihdettava raha on hyödyke, jolla sinänsä on siis arvo.  Toki maksun voi nykyisin hoitaa myös muuten kuin rahalla, esimerkiksi antamalla jotain muuta vastineena (vaihtokauppa) tai jäämällä myyjälle velkaa (esim. osamaksu).

Vastaavasti arvon mitta tarkoittaa mitä tahansa yksikköä, jolla erilaisten tavaroiden ja palveluiden vaihtoarvon voi ilmaista.  Tällaisella yksiköllä voidaan sitten hinnoitella erilaisia hyödykkeitä, ja sitä voidaan käyttää, kun määritellään velkojen määriä.  Tässä on tärkeää huomata, että tällaisen mittayksikön ei tarvitse sinänsä toimia suoraan vaihdon välineenä.  Arvon mittana voitaisiin käyttää (ja toisinaan käytetäänkin) esim. raaka-aine- tai hyödykekoria.

On toki kätevää, jos “sama raha” toimii sekä arvon mittana että vaihdon välineenä, kuten nykyisin kuvitellaan tehtävän.  Tarkkaan ottaen näin ei vain enää ole nykyisin kuin melko harvoin, ainakaan jos raha määritellään kapeasti tarkoittaen keskuspankkien liikkeellelaskemaa käteistä rahaa.  Moni meistä maksaa tänäpäivänä joko jäämällä luottokorttiyhtiölle velkaa tai maksamalla tilikortilla, eli sopimalla pankin kanssa, että pankki on ostotapahtuman jälkeen vähemmän velkaa ostajalle kuin ostoa ennen ja vastaavasti enemmän velkaa myyjälle kuin aikaisemmin.  Tällaisissa tilanteissa euroa käytetään vain arvon mittana.  Maksuvälineenä toimii velka.

revolving-credit-1

Raha ja velka vaihdon välineinä

Jos palaamme rahan alkulähteille, esim. antropologi David Graeberia [1] mukaillen, velkasuhteita on ihmisten välillä ollut jo paljon ennen rahan keksimistä.  Ainakin jo Mesopotamiassa 6000 vuotta sitten osattiin kirjata, montako shekeliä viljaa tai montako lammasta velallinen oli velkaa velkojalle.  Raha keksittiin vasta tuhansia vuosia myöhemmin.

Velkasuhteisiin liittyy itse taloudellisen velan (takaisinmaksuvelvoitteen) lisäksi myös muita asioita, joita mm. Graeber erittelee ansiokkaasti, mutta ei tässä mennä niihin, niin oleellisia kuin ne laajemmassa yhteiskunnallisessa tarkastelussa olisivatkin.  Hajautetun maksujärjestelmän suhteen oleellista on vain se, että rahan arvo vielä nykyäänkin perustuu viime kädessä velkasuhteelle.

Nykyisenkaltaisen rahan voidaan katsoa syntyneen kahden erilaisen kehityksen yhdistymisen kautta.  Toinen tarina on meille tuttu: hopea ja kulta ovat kauniita ja kestäviä ja niillä on kätevää maksaa sotilaiden palkat.  Tunnemme hyvin miten esim. antiikin Ateenan asukkaat tajusivat käyttää Lavrionin kaivosten hopeaa laivastonsa rahoittamiseksi, ihan kirjaimellisesti.  Nykyisiinkin kolikoihin asti periytynyt metallien käyttö rahana perustuu metallien suhteelliseen suureen käyttöarvoon, suhteelliseen harvinaisuuteen, ja helppoon liikuteltavuuteen.

Toinen, paljon huonommin tiedostettu tarina on velkasuhteiden kehitys vaihtovelkakirjojen kautta seteli- ja tilirahaksi.

Euroopassa paperiraha sai laajemmin alkunsa, kun varakkaiden aatelismiesten rahoittama Englannin pankki lainasi kuningas Vilhelm III Oranialaiselle reilun miljoona puntaa 1694, jotta hän voisi sotia Ranskaa vastaan.  Pankki alkoi painaa vaihtovelkakirjoja eli seteleitä, joita se antoi sijoittajille heidän puntiensa vastineeksi.  Koska ihmiset uskoivat, että kuningas kykenee maksamaan velkansa, he alkoivat vaihdossa ottaa vastaa näitä paperilappuja hopean asemesta.

1_gloucester_old_bank_note_for_charles_evans__james_fell_1814

Loppunsa vaihtovelkakirjoina paperiraha koki, kun Nixon irtautui Bretton Woodsin järjestelmästä  15.8.1971.  Siihen asti paperidollarit olivat — ainakin teoriassa — Yhdysvaltain keskuspankin velkaa, vaihtovelkakirjoja, jotka niiden haltija saattoi koska tahansa vaihtaa keskuspankissa kultaan.  Siitä alkaen kaikki suuret valuutat ovat olleet ns. fiat-rahoja.

Mistä raha sitten saa arvonsa nykyisin, kun sitä ei enää ole sidottu kultaan tai mihinkään muuhunkaan arvometalliin?  Lyhyesti sanottuna kysynnästä.  Siitä, että meidän on pakko hankkia rahaa lyhentääksemme velkojamme ja maksaaksemme veromme.  Jos emme maksa velkaamme tai verojamme, viime kädessä valtion ulosottomies yhdessä poliisin kanssa häätää meidät siinä vaiheessa jo entisestä asunnostamme ja takavarikoi automme ja tavaramme.

Kuten mm. Englannin pankki on ansiokkaasti selvittänyt [2], suurin osa nykyisin käytössä olevasta rahasta on syntynyt pankkien lainanannon kautta.  Koska jokainen velallinen tarvitsee tuota näin synnytettyä rahaa lainan ja korkojen maksuun, tämä lainananto luo samalla kysynnän, vieläpä jatkuvasti kasvavan kysynnän.

Nykyisen rahan arvo vaihdon välineenä syntyy siis kysynnästä, mikä taas syntyy siitä että velat ja verot pitää maksaa rahassa.

Oleellista tässä on se, että käytännössä me kaikki maksamme velkamme ja veromme tänäpäivänä velalla, pankin velalla meille.  Sillä sitähän meidän pankkitilin saldo on, pankin velkaa meille tallettajille.

Vaihdon välineen ja arvon mitan erottaminen toisistaan

Mietitäänpä nyt mitä tapahtuisi, jos erottaisimme toisistaan rahan käyttämisen vaihdon välineenä ja arvon mittana.  Arvon mittana voisi hyvin toimia em. raaka-ainekori, vaikkapa RICI [3] tai CRB BLS [4].  Alussa voisi olla esim. 1 riki = 1 euro.  Tavaroiden hinnat, palkat ja lainojen summat nyt vain ilmaistaisiin tästä eteenpäin rikeinä, mutta ne voisi edelleen maksaa euroina.  Kortilla maksaessa voisi valita, veloitetaanko kauppasumma rikeinä vai euroina.  Välittömänä tavallisen kansalaisen huomaamana etuna tästä olisi lähinnä se, että ns. hintainflaatio käytännössä loppuisi.

Oleellista tässä on se, että arvon mitta on irroitettu maksun välineestä.

Niin kauan kun rahaa käytetään arvon mittana, rahan kysyntä ja tarjonta määrittää paitsi rahan arvon myös nimellishinnat.  Nopeasti muuttuvien hintojen suhteen tällä ei ole paljon merkitystä.  Vaikka hintainflaatio olisi 12%, kauppiaat kyllä voivat helposti korottaa hintoja 1% kuukaudessa.  Rahan nimellisarvoon sidotut sopimukset muodostavat ongelman.

Inflaatio- tai deflaatiotilanteessa ongelmaksi muodostuvat pitkäaikaiset sopimukset, jotka ovat sidottu rahan nimellisarvoon, tärkeimpänä näistä velat.   Koska olen pankille velkaa rahaa enkä osuutta autostani tai asunnostani, joudun hankkimaan velkani (ja korkojen) verran rahaa, vaikka rahan arvo puolittuisi tai kaksinkertaistuisi.  Rahan arvo vaikuttaa ihmisten kykyyn maksaa velkoja, mikä puolestaa vaikuttaa rahan määrään ja sitä kautta rahan arvoon.  Tämä vaikutuksien kehä luo nykyisen epävakaan tasapainotilan, jota keskuspankin pitää jatkuvasti pönkittää.  Kun tähän itseään vahvistavien vaikutusten ketjuun lisätään rajoitetun vastuun omistusmuodot, kuten osakeyhtiöt, ja niiden vahvasti velkarahalla rahoitettavat hankkeet, saamme aikaan talousjärjestelmän joka on sisäsyntyisesti epävakaa.  Toisin sanoen se tapa jolla pankkijärjestelmämme luo uutta rahaa velasta yhdistettynä nykyiseen omistuslainsäädäntöön väistämättä luo nousu- ja laskukausia.

Mutta palataan velkaan.  Toistaiseksi en ole löytänyt luottolaitosta joka myöntäisi velkoja, joiden arvo on sidottu muuhun kuin rahaan, siis esim. asuntohintaindeksiin vaikkapa raaka-aine- tai hyödykekoriin.  Varmaan sellaisiakin löytyy suurille institutionaalisille sijoittajille, mutta eipä taida ainakaan Suomesta löytyä tavallisella sukankuluttajalle.

Mitä raha on?

Tiivistäen (ja jos unohdetaan kolikot vähäksi aikaa) rahani ovat siis käytännössä jonkun velkaa minulle.  Setelit ovat keskuspankin velkaa minulle.  Tililläni oleva raha on pankin velkaa minulle. Näiden velkojen arvo on ilmaistu euroina.  Euron arvo puolestaan riippuu eurojen kysynnästä ja tarjonnasta, eli oleellisesti siitä paljonko eurovelalliset maksavat velkojaan pois ja ottavat uutta velkaa.  Euron arvo ja korkotaso puolestaan vaikuttavat ihmisten kykyyn maksaa vanhoja velkoja pois ja ottaa uutta velkaa, muodostaen näin suljetun vaikutusketjun.

Nykyiset rahamarkkinat yksinkertaistettuna

Koska velat ovat suoraan nominaalisesti sidottuja valuttaan, ja koska esim. palkat muuttuvat vain hitaasti (varsinkin alaspäin), rahan arvolla on suora ja tärkeä vaikutus talouteen.  Koska rahan arvo puolestaan muodostuu sen kysynnän ja tarjonnan mukaan, missä kysyntä viime kädessä muodostuu tarpeesta maksaa veroja ja velkoja ja tarjonta uuden velan ehdoista ja hinnasta, rahan määrän säätelyllä on suuri merkitys yhteiskunnalle.

Yksinkertaistettuna, jos uusien velkojen määrä on pienempi kuin poismaksettavien velkojen määrä, eurojen tarjonta vähenee ja euron arvo kasvaa eli tavaroiden hinnat laskevat euroissa ilmaistuina.  Tällöin myös velkojen reaaliarvo kasvaa samalla kun mm. asuntojen nimellisarvo laskee, ja suurempi osa velallisista joutuu maksuvaikeuksiin.  Rahan tarjonta laskee entisestään.  Puhutaan deflaatiokierteestä.  Jos taas uusien velkojen määrä on taas huomattavasti suurempi kuin poismaksettavien velkojen määrä ja talouskasvu, eli käytännössä rahan kysynnän kasvu, päästää kunnon inflaatiolukuihin.  Velalliset voivat maksaa velkansa pois nopeasti ja ottaa uutta velkaa, lisäten rahan tarjontaa.  Päästään inflaatiokierteeseen, jonka toki keskuspankki voi melko helposti katkaista nostamalla korkoja, mikä vähentää rahan kysyntää.

Hajautettu velka maksuvälineenä

Käytännössä raha on siis nykyisin suurimmalta osaltaan liikkuvaa eli likvidiä velkaa.  Tämän likvidin velan luominen on pankkijärjestelmäksi kutsutun oligopolin etuoikeus. Historiallisesti katsottuna tällainen oligopoli on ollut hyvin perusteltu, samoin kuin myös sen tarkka säätely.  Valitettavasti vain 1980-luvulta alkaen tästä säätelystä on osin luovuttu ja osin säätely on muuttunut mahdottomaksi tietotekniikan kehityksen myötä [5].  Kuten meidän ikioma pankkikriisi 80-90 lukujen taitteessa ja maailmanlaajuiseksi levinnyt Yhdysvaltojen roska-asuntolainakriisi selvästi osoittavat, oligopoleja on syytä säädellä, ihan niin kuin monopolejakin.  Tästä tuskin edes uusliberalistit ovat täysin eri mieltä.

Täysin hajautetun rahan pitkän aikavälin tavoitteena on räjäyttää tämä kasino siirtymällä täysin hajautettuun velan luomiseen.  Lohkoketjut mahdollistavat tämän antamalla mahdollisuuden ketjuttaa velkasuhteita ilman että velkasuhteiden rekisteröintiin tarvitaan keskitettyä organisaatiota.

Velan luominen

60-luvulla meillä oli kaupassa tili.  Aina kun kävimme kaupassa, kauppias merkitsi ostoksemme kirjanpitoonsa.  Kävimme maksamassa velan kerran kuussa, palkkapäivän jälkeen.  Jäimme siis velkaa suoraan kauppiaalle.  Kauppias toimi meidän “pankkina,” samassa roolissa missä nykyisin toimii luottokortti.

Mitäpä jos jokainen meistä voisi toimia “pankkina”?  Kun haluan vaihtaa jotain, vaikkapa omaa työtäni, kirjamme yhdessä — ostaja ja myyjä — vaihtotapahtuman velkasuhteeksi lohkoketjuun.  Näin voimme tietysti tehdä jo nyt, ilman mitään uutta lainsäädäntöä, niin kauan kun luotamme toisiimme.

Tällainen velkasuhde ei kuitenkaan ole vielä rahaa, sillä se ei ole liikkuvaa eli likvidiä.  Vaikka kaverini olisivat minulle pystyssä tonnin ja työnantajani toisen, en pystyisi niillä ostamaa sohvaa Stokkalta, ihan niin kuin meidän 60-luvun kauppiaskaan ei pystynyt ostamaan meidän velalla tukusta ruokaa, vaan käytti omia pääomiaan eli toimi aktiivisena kapitalistina.

Velan muuttaminen rahaksi

Heilautamme nyt lohkoketjujen avoimen kirjanpidon taikasauvaa.  Kun velkasuhteet on kirjattu lohkoketjuun, kuka tahansa voi ne tarkistaa.  Veloista voi nyt muodostaa ketjuja, missä aiemmin kirjatut velat toimivat uusien velkojen vakuuksina.

Edellistä esimerkkiä jatkaaksemme, lohkoketjun avulla voin osoittaa Stokkalle, että kaverini ja työnantajani ovat minulle pystyssä yhteensä pari tonnia.  Jos vielä kirjaamme uuteen, Stokkan ja minun väliseen velkakirjaan vekseleiden tapaan, että minä olen tästä uudesta velasta vastuussa siinäkin tapauksessa, että kaverini tai pomoni ei maksakaan koskaan, Stokkalla ei pitäisi olla paljoakaan valittamista.  Ostan sohvan, ja Stokka ja minä kirjaamme uuden velkakirjan, jossa olen Stokkalle pystyssä sohvan hinnan, 2000 rikiä, ja että olen pantannut tämän velan vakuudeksi aiemmin kavereiltani ja pomoltani saamat velkakirjat.  Kun tämä on kirjattu lohkoketjuun, en voi enää käyttää kavereiltani ja pomoltani saatuja velkakirjoja vakuuksina, mutta voi toki solmia uusia velkasuhteita käyttämällä muita saamiani velkakirjoja vakuuksina, tai jopa ilman vakuuksia.

couple-buying-furniture

Lohkoketjujen avoimesta kirjanpidosta näkee, että mitkä saamistani velkakirjoista ovat “vapaita” ja mitkä olen pantannut, niin että en voi käyttää niitä uudestaan panttina.   Saamistani velkakirjoista on siis tullut käytännössä vekselien tapaisia vaihtovelkakirjoja, jotka voin siirtää (pantata) eteenpäin, kun haluan ostaa jotain.

Tämä voi kuulostaa kauhean monimutkaiselta, mutta tämä kaikki on automatisoitavissa.  Kannattaa muistaa, että seteleidenkin käyttö oli alkuaikoina hankalaa.  Aitouden tarkistaminen oli hankalaa ja vaihtovelkakirjoihin kirjattiin jonkin aikaa myös siirtoketjut.  Kun esimerkiksi 1800-luvulla Yhdysvalloissa eri kaupalliset pankit painoivat omia seteleitään, ihmisten piti käyttää luetteloa, jossa kerrottiin kunkin setelin ns. diskontattu arvo missäkin osavaltiossa. Tyypillisesti setelin arvo laski sitä alhaisemmaksi, mitä kauempana sen liikkeelle laskeneesta pankista oltiin kauppaa tekemässä.

Käytännössä sopivien vakuuksien etsiminen lohkoketjusta, niiden riskitason arviointi ja uuden velkakirjan luonti voidaan kaikki tehdä yhtä helpoksi tai helpommaksi kuin luottokortilla maksaminen kaupan kassalla.  Luottolaitokset voivat ottaa tässä suuren roolin, tarjoten lisävakuuksia maksua vastaan, aivan kuin tänäänkin.

Tärkeää järjestelmässä on nimenomaan se, että uusien velkasuhteiden luomista ei ole keskitetty, vaan ketkä tahansa voivat kirjata lohkoketjuun uuden velkasuhteen.  Jokainen voi itse määritellä, minkälaisiin velkaketjuihin luottaa ja minkälaisiin ei.

Toinen oleellinen aspekti tässä on se, että hintoja ei pidä (eikä oikein voikaan) tässä sitoa velan eli rahan määrään, koska rahan määrä on tällaisessa järjestelmässä erittäin vaikeasti määriteltävissä.  Tarvittaessa kuka tahansa voi luoda uutta velkaa eli rahaa, tässä ja nyt.  Keskuspankki ei voi tätä säädellä korko- tai vakavaraisuussäädöksillä.

Toisaalta suurin osa velkakirjoista sisältää nykyistä rahaa selkeämmin riskin siitä, että joku panttausketjusta ei maksakaan velkaansa takaisin.  Kun kaikki velka ei siis olekaan saman arvoista, on lähes välttämätöntä erottaa vaihdon väline ja arvon mitta toisistaan.

Rahan kiertokulku

Tällaisessa tilanteessa nyt uutta rahaa syntyy hajautetusti, aina kun vaihdon osapuolilla on tarve luoda uutta rahaa ja riittävä luottamus siihen, että velallinen aikanaan maksaa velkansa takaisin.  Jokainen voi niin halutessaan toimia “pankkina” ja ottaa vastaan muiden velkakirjoja.  Niissä tilanteissa, joissa vaihdon osapuolilla ei ole riittävää luottamusta, ostaja voi pantata hallussaan olevia velkakirjoja osana vaihtoa.  Jotkin näistä velkakirjoista voivat olla keskuspankin tai luottolaitosten liikkeelle laskemia, vastaten pitkälti nykyistä seteli- tai tilirahaa.

Velkakirjan voi toki myös myydä luottolaitokselle, aivan kuten vekselinkin voi diskontata tai kauppa voi siirtää osamaksuriskinsä luottoyhtiölle.  Uudessa järjestelmässä luottolaitos on nyt myyjälle velkaa, kun aikaisemman velkaa oli velallinen.  Tästä on hyötyä lähinnä tilanteissa, jossa vastaanotettu velkakirja sisältää enemmän riskiä kuin mitä sen vastaanottaja on valmis kantamaan.  Jos järjestelmä on rakennettu ja tasapainotettu oikein, tämän pitäisi olla melko harvinainen tilanne.

Järjestelmässä rahaa tuhoutuu aina, kun jokin alkuperäinen (takaamaton) velka maksetaan takaisin.  Tällainen rahan tuhoaminen voidaan ja tulee automatisoida.  Rahan määrän sääntelemiseksi on tärkeää luoda insentiivi rahan tuhoamiseksi.  Erilaiset toimijat voivat aktiivisesti etsiä velka/panttiketjuja, jotka voi mitätöidä.  Tästä lisää kohta.

Erot nykytilanteeseen

Nykytilanteeseen verrattuna tällainen (vaihto)velkakirjoihin perustuva raha on toisaalta hyvin samanlaista kuin nykyinen tilillä oleva raha ja toisaalta hyvin erilaista.  Sekä tilillä olevat eurot että tässä hahmotellut uuden järjestelmän saatavat ovat velkaa.  Molempia voi käyttää likvideinä maksun välineinä.  Molemmissa järjestelmissä useimmilla ihmisillä on sekä velkaa että saatavia eli vastaanotettua velkaa.

Suuri ero on siinä, että rahan luomisen oligopoli on räjäytetty, koska kuka tahansa voi niin halutessaan luoda uutta likvidiä velkaa.

Lohkoketjun mahdollistama avoin kirjanpito mahdollistaa sen, että vaihdossa myyjä voi välittömästi ja automaattisesti arvioida ostajan maksuvalmiuden ja sen pohjalta hinnoitella takaamattoman tai erilaisilla muilla velkakirjoilla taatun uuden lainan hinnan.  Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että myyjän määräämän perushinnan “päälle” tulee aina maksutavasta riippuva hinta.  Näinhän on tilanne jo nyt; verkkokaupasta ostaessani voin päättää, maksanko tilisiirrolla, luottokortilla, tai otanko kenties uuden kulutusluoton.  Jokainen näistä maksutavoista maksaa eri määrän, joko myyjälle tai ostajalle tai molemmille.  Erona uudessa järjestelmässä on se, että myyjä näkee välittömästi rahoitustilanteeni ja voi tarjota eri maksuvaihtoehtoja räätälöityyn hintaan riippuen siitä, mikä rahoitustilanteeni on.

Luottolaitokset voivat ottaa tässä samanlaisen roolin kuin nykyisin.  Niiden marginaalit vain pienevät murto-osaan, koska niillä ei ole enää nykyisenkaltaista informaatioetua (information asymmetry).  Päinvastoin, monessa tilanteessa vaihdon osapuolten henkilökohtainen suhde mahdollistaa velan eli rahan luomisen paljon pienemmällä riskillä kuin mitä luottolaitokset tänä päivänä keskimäärin kantavat.

Myös ostaja (kuluttaja) voi arvioida omaa taloudellista tilannettaan aikaisempaa paremmin, koska hän voi suoraan nähdä oman rahoitustilanteensa aivan samoin kuin myyjäkin.  Kun kuluttajan talous on tiukalla, hän voi rajoittaa suuremman osan toiminnastaan lähipiiriin, missä luotonannon pohjan muodostaa henkilökohtainen luottamus eikä rahoitustilanne.

Tiivistäen voidaan ehkä sanoa, että tässä ehdotetussa järjestelmässä köyhän ja rikkaan ero ei ole se, että köyhällä ei ole rahaa, vaan että rutiköyhä pystyy ostamaan tavaroita ja palveluksia vain osapuolilta, joilla on jonkinlainen henkilökohtainen suhde häneen.  Kuka tahansa voi ottaa uutta velkaa, mutta kaikkien velka ei ole samanarvoista toisen velan takuuna.

Vaikka tämä ero voi kuulostaa pieneltä, sillä on suuri merkitys yhteiskunnalle.  Konkreettinen rahan puute ei ole enää este taloudelliselle toiminnalle, niin kuin se nykyisin on monilla köyhillä alueilla.  Köyhillä alueilla taloudellinen toiminta voi perustua henkilökohtaisille luottamussuhteille, niin kuin nykyisinkin.  Erona on se, että näin syntyvää “heikkoa rahaa” voivat kuitenkin myös ulkopuoliset arvioida ja hyväksyä maksuksi, mikä ei nykyisin ole mahdollista.

Rahan määrä ja demurrage-vero

Jos kuka tahansa voi “painaa rahaa,” ainakin jossain rajoitetussa mielessä, inflaatiopeikko kurkistaa heti jokaisen ekonomistin ikkunasta.  Hintainflaation osalta peikko joutuu kuitenkin heti raapimaan päätään, sillä kun arvon mitta ja vaihdon väline ovat erotetut toisistaan, rahamäärän suurikaan kasvu ei välittömästi johda hintainflaatioon.  Toki rahan määrän kasvu johtaa tässäkin järjestelmässä jonkinlaiseen hintainflaatioon, sillä “rahan painamisen” mahdollistama lisääntyvä ostovoima lisää kysyntää ja sitä kautta muuttaa hintoja.  Tällä “rahan painamisella” on kuitenkin rajansa, sillä kukaan järkevä ihminen ei suostu lainaamaan lisää ylivelkaantuneelle, ja mahdollinen ylivelkaantuminen näkyy suoraan avoimesta kirjanpidosta.

Voidaan jopa väittää, että tässä järjestelmässä uuden rahan luonti on aina suoraa seurausta taloudellisesta toimeliaisuudesta.  Jos talous kasvaa, vaihtojen määrä kasvaa.  Joko velan pitää kiertää nopeammin tai osapuolten pitää luoda enemmän uutta velkaa.  Kumpikin on tässä järjestelmässä mahdollista.

Jotta järjestelmä toimisi hyvin, pitää myös huolehtia rahan tuhoamisesta.  Kuten yllä todettiin, avoin kirjanpito mahdollistaa sen, että kuka tahansa voi etsiä kirjanpidosta velkaketjuja, ts. ketjuja joissa Liisa on velkaa Roopelle, Roope Karlalle, Karla Taavetille, Taavetti Eevalle, ja Eeva lopulta suoraan tai välikäsien kautta Liisalle.  Kun tällainen suljettu ketju löytyy, ketjuun kirjattu velka voidaan kuolettaa, mikä vähentää liikkeellä olevan rahan määrää.  Ketjun päänä ollut “avoin” (panttaamaton eli likvidi) velkakirja kuittaa alkuperäisen velan.  Toisaalta samalla alkuperäisen velallisen taloudellinen asema paranee, ja hän voi taas helpommin painaa lisää rahaa.

paid_in_full_red_stamp_1344724712181

Järjestelmän toiminnan turvaamiseksi voidaan määrätä demurrage-vero, jonka tuotto menee kokonaan tai osittain rahan tuhoajille.  Järjestelmä voidaan rakentaa niin, että aina kun joku löytää edelläkuvatun kaltaisen velkaketjun, hän voi lisätä lohkoketjuun tapahtuman, jossa hän nollaa ko. velkaketjun ja kuittaa itselleen pienen osan (esim. suuruusluokkaa 1%/vuosi) jokaisesta ketjussa olevasta velan “omistamisesta”.  Toisin sanoen kaikki ketjun osapuolet jäävät nyt ketjun löytäjälle velkaa, mutta vain murto-osan alkuperäisen velan määrästä.  Nollauspalkkio voidaan vieläpä määritellä niin, että se on sitä suurempi mitä vanhempi nollattava lenkki on.  Tämä muodostaa insentiivin nollata erityisesti vanhoja velkoja.Tässä on tärkeää huomata, että rahaa tuhottaessa kaikki ketjun jäsenet maksavat pienen summan sen asemesta, että alkuperäinen velallinen maksaisi suurehkon koron.  Käytännössä kaikki siis maksavat pienen maksun rahan omistamisesta.  Tässä mielessä järjestelmä on lähempänä demurrage-veroa kuin korollista velkaa.

Tällainen insentivioitu rahan tuhoamismekanismi vähentää automaattisesti rahan määrää, jos talous supistuu.  Kun talous supistuu, vaihtojen määrä vähenee, ja yhä useammalle kertyy velkakirjoja eli “rahaa”, joka ei liiku.  Näiden hallussapitäminen kuitenkin maksaa demurrage-maksujen muodossa, sitä enemmän mitä pitempään rahaa pitää hallussaan.  Käytännössä rahan tuhoajien insentiivi tuhota rahaa kasvaa.

Nykyjärjestelmään verrattuna tämä vastaa tilannetta, jossa tilillä olevasta rahasta peritään pieni negatiivinen korko.  Mutta eroja on useita.   “Rahani” ovat nimettyjen osapuolien velkaa minulle, eikä sitä voi muuttaa “käteiseksi”.  Velka on olemassa, lohkoketjuun kirjattuna, täysin pankeista riippumatta.   Demurrage-maksu ei mene “tilipankille”, vaan sille kuka sattuukaan löytämään ensin joukon velkaketjuja, jotka yhdistettynä luovat mitätöitävien velkojen suljetun ketjun.

Järjestelmässä on siis sisäänrakennettuna insentiivi vähentää liikkellä olevan velan eli rahan määrää.  Insentiivi tuhota rahaa kasvaa automaattisesti, kun talous supistuu ja rahan kiertonopeus vähenee.

Nousu- ja laskukaudet

Systeemiteoreettisesti katsottuna tällaisen järjestelmän pitäisi käsittääkseni olla vakaa, tai ainakin huomattavasti vakaampi kuin mitä nykyinen järjestelmä on.

Rahan puute sinänsä ei ole enää vaihdon este, niin kauan jos vaihdon osapuolten välillä vallitsee riittävä luottamus.  “Rahan” eli vastaanottamieni velkakirjojen määrä ja laatu astuu kuvaan vasta kun haluan ostaa jotain sellaiselta osapuolelta, joka ei syystä tai toisesta ole halukas antamaan minulle luottoa ilman riittäviä vakuuksia.  “Rahan” määrä kasvaa näin ollen orgaanisesti, suoraan suhteessa “markkinoilla” vallitsevan luottamuksen tasoon.  Kaikki velkasuhteet ovat julkisia, joten globaali luottamuksen taso määräytyy suoraan aitojen velkasuhteiden verkon ja maailmanpoliittisen tilanteen pohjalta, ei sen pohjalta mitä analyytikot ja pankinjohtajat kuvittelevat muiden pankkien tilanteen olevan.

Vastaavasti rahan määrä supistuu automaattisesti, kun liikkellä on “liikaa” rahaa ja sen kiertonopeus vähenee.  Velkojen nominaaliarvot on sidottu arvon mittariin, joka ei suoraan riipu velkojen määrästä.  Tämän takia rahan määrän väheneminen ei johda automaattisesti hintadeflaatioon.  Hinnat alkavat laskea vasta kun ostovoima eli kysyntä laskee, mikä ei ole automaattinen seuraus talouden supistumisesta.  Talous voi hyvin supistua rajustikin joillain osa-alueilla, esim. asuntokaupassa, ilman että hinnat laskevat oleellisesti muualla, koska velkojen reaaliarvot eivät kasva, vaikka rahan määrä väheneekin.

Ilmeisestikään tämäkään järjestelmä ei suoraan estä tulppaanikriisejä.  Järjestelmää voisi ehkä kehittää edelleen siten, että erityyppiset velat kirjattaisiin käyttäen erilaisia arvon mittareita.  Päivittäistavaraveloissa voitaisiin käyttää hyödykeindeksiä.  Vastaavasti asuntoveloissa voisi velan nominaaliarvon sitoa asuntojen arvoon, jonkinlaiseen asuntojen hintaindeksiin.  Tällöin asuntomarkkinoiden voimakkaasti supistuessa ja asuntojen hintojen tippuessa myös asuntolainojen arvo alenisi verrattuna palkkoihin ja ruokaan.  Tämä lisäisi edelleen talouden vakautta.  Useimpien myyjienkään kannalta tämä ei olisi ongelma, sillä useimmat ihmiset käyttävät asunnon myynnistä saamansa rahan uuden asunnon ostoon.  Asunnon realisointitilanteessa olisi toki syytä katsoa tarkkaan markkinatilannetta, mutta siinä mielessä uusi järjestelmä ei oleellisesti eroaisi nykyisestä.

Yksityisyyden suoja

Yksinkertaisuuden vuoksi tässä esitetty versio hajautetusta velkajärjestelmästä on kuvattu hypoteettisesta olettamuksesta, että taloudessa ei tarvita yksityisyyden suojaa.  Tässä versiossa kaikkiin vaihtoihin liittyy suoraan myyjän ja ostajan identiteetti, mikä mahdollistaa kunkin osapuolen taloudellinen asema läpinäkyvyyden.  Kryptografialla on helppo heikentää tätä läpinäkyvyyttä ottamalla käyttöön yksisuuntaisia pseudonymiteettejä.

Vaihtoehtoisia ratkaisuja löytyy paljon.  Voidaan ajatella esimerkiksi ratkaisua, jossa ostaja toimittaa vakuutena antamansa lohkoketjun “todelliset” identiteetit myyjälle vaihtotapahtumassa, vaikka kaikille avoimeen lohkoketjuun on kirjattu vain näistä “todellisista” identiteeteistä johdetut pseudonyymit tunnisteet.  Tällaisessa ratkaisussa myyjä voi varmistautua ostajan taloudellisesta tilanteesta siihen asti mihin asti myyjä haluaa sitä paljastaa, esim. “pankkitilin saldo” -nimiseen molempien tunteman pankin antamaan velkakirjaan asti, tai luottokorttiyhtiön antamaan “luottokortin luottoraja” -nimiseen dokumenttiin asti.

Toki näissäkin ratkaisuissa myyjän tietokoneen pitäisi tehdä vähän omaehtoista työtä, ja varmistaa että lohkoketjuun ei ole kirjattu lisää ostajan ostotapahtumia ostajan osoittamien tapahtumien jälkeen.  Tarvittaessa järjestelmää voitaisiin täydentää ajantasaisilla tarkistuksilla luottolaitosten kanssa, aivan kuten nykyisinkin korttia käytettäessä kaupan pääte voi tarkistaa kortin tilan.  Oleellista on kuitenkin se, että pankkitililtä “nostettu” velkakirja voidaan “käyttää” vuoronperään useaan kertaan ennen pankkiin palaamistaan, aivan kuten käteinen raha voi tänään siirtyä useaan kertaan kädestä käteen ennen seuraavaa pankissa piipahdustaan.

Selvimmät heikkoudet

Tällaisen järjestelmän suurimmat heikkoudet taitavat liittyä osapuolten identiteettiin.  Kun internetissä kukaan ei tiedä, että olen koira, lohkoketjussa kukaan ei tiedä, että nämä kaksi miljoonaa tiliä kuuluvat kaikki Täti Mäelle (Aunt Hill).  Lohkoketjuilla ei ole myöskään ulosottomiestä, joka häätäisi Täti Mäen asunnostaan tai takavarikoisi hänen kekonsa.

Toimiakseen järjestelmä tarvitsisi siis yhteiskunnan valtakoneiston ja luultavasti myös pankkijärjestelmän tukea.  Useamman “velkatilin” samanaikaista käyttöä pitäisi säädellä, jotta olisi mahdollista algoritmisesti arvioida ostajien maksukykyä.  Velka- ja panttisuhteiden juridinen merkitys tulee määritellä riittävän tarkasti, jotta ulosotto ja poliisi löytävät tarvittaessa perille.

Yhteenveto

Edellä olemme kuvanneet karkealla tasolla, miten täysin hajautettu lohkoketjupohjainen valuutta voisi perustua korottomiin vaihtovelkakirjoihin, joiden kuolettamisen yhteydessä kuolettajalla on oikeus periä kaikilta velkakirjan aikaisemmilta haltijoilta pieni demurrage-maksu, jonka suuruus on suoraan verrannollinen velan hallussapitoaikaan, eli siihen aikaan minkä ko. alkuperäinen velka on ollut sen haltijalla likvidinä eli edelleenpanttaamattomana käytössään.

Tällainen järjestelmä toimii itsesäätelevänä rahan määrän suhteen:  Ketkä tahansa voivat luoda uutta rahaa eli velkaa vaihtotapahtumien yhteydessä.  Vastaanotettua velkaa voi edelleen pantata omien vaihtotapahtumiensa vakuutena.  Jos kaikilla panttiketjun osallistujilla on toissijainen velvollisuus kuitata velka siinä tilanteessa että sen asettaja tai maksaja eivät sitä maksa, mitä pitempi panttiketju on ja mitä parempi siinä olevien osapuolten taloudellinen asema on, sitä riskittömämmäksi velkaketjut vähitellen muodostuvat.

Kuka tahansa voi myös osallistua rahan tuhoamiseen etsimällä suljettuja velkaketjuja ja kirjaamalla ne mitättömiksi lohkoketjuun.  Demurrage-maksu toimii rahan tuhoajien insentiivinä.

Ulkoisena säätelytekijänä toimii demurrage-maksun suuruus.  Jos julkinen valta haluaa hidastaa taloutta, se voi nostaa demurrage-maksua, jolloin rahan tuhoamisen nopeus kasvaa.  Vastaavasti jos se haluaa nopeuttaa taloutta, se voi pienentää demurrage-maksua, jolloin “makaamaan” jäävän rahan määrä kasvaa.

Pohdintoja

Ehkä oleellisinta tässä mallissa on se, että mallissa ei ole “rahaa” enää sanan nykyisessä merkityksessä.  On vain korotonta velkaa, joka on aina kahden osapuolen välistä.  Kannattaa vain huomata, että tässä mielessä järjestelmä on käytännössä hyvin samankaltainen sen nykytilanteen kanssa, missä ostot maksetaan suoraan ostajan nollakorkoiselta pankkitililtä myyjän nollakorkoiselle pankkitilille.  Periaatteellisia ja systeemisiä eroja on kuitenkin useita.

Nykyjärjestelmään verrattuna suurin ero on informaation avoimuudessa.  Lohkoketjukirjanpidosta näkyvät kaikki tehdyt vaihdot, enemmän tai vähemmän pseudonymisoituina.  Lohkoketjuista voidaan laskea kenen tahansa osapuolen rahoitustilanne, mukaan lukien luottolaitosten tarkka rahoitustilanne juuri nyt.  Perinteisten kirjanpitopetosten, erilaisten luottamuksen väärinkäyttöön perustuvien huijausten ja rahan varastamisen mahdollisuudet vähenevät huomattavasti tai ainakin muuttuvat aivan uudenlaisiksi.

Toinen suuri ero on siinä, että velka on aina suhde.  Liisa on velkaa Roopelle, ja Roopella on saaminen nimenomaan Liisalta.  Tässäkään mielessä ei ole enää nykyisenkaltaista rahaa, joka ei tunnu kenenkään velalta, vaikka nykyisenkin rahan arvo viime kädessä perustuu siihen, että velalliset ovat velvollisia maksamaan lainansa takaisin juuri rahassa.  Koska velka on suhde, myyjä ei voi perääntyä vastuustaan, ei ainakaan ennen kuin on saanut velan kuoletettua.

Kolmas suuri ero on korkojen puute, tai oikeammin velkaa luotaessa otettava kiinteä maksu ja veloista niiden haltijoilta perittävä demurrage-maksu.

Vaihtotilanteessa myyjä voi pyytää ostajalta korkeampaa hintaa, jos ostajalla ei ole antaa kunnon takuita.  Tämä korkeampi hinta ei kuitenkaan jää ostajan myöhemmin korkona maksettavaksi, vaan se realisoituu heti kiinteänä osana vaihtoa.  Jos olen paljon velkaa ei tarkoita enää sitä, että joutuisin maksamaan tuloistani joka tapauksessa suuren osan korkoina, vaikka en ostaisikaan enää mitään.  Sen asemesta joudun ehkä maksamaan ostoksistani korkeamman hinnan verrattuna tilanteeseen, jossa minulla ei olisi niin paljon maksamatonta velkaa.  Tätä tilannetta on kuitenkin helpompi hallita, koska jos vähennän kulutustani, vähennän silloin myös samalla “korkojen” määrää.

Demurrage-maksu puolestaan luo insentiivin kuolettaa velat mahdollisimman nopeasti.  Tämä pitää liikkeellä olevan rahan määrän luontaisesti kurissa, tasapainottaen järjestelmää.

Copyright (c) 2016 Pekka Nikander.  This work is licensed under a Creative Commons Attribution-ShareAlike 4.0 International License.


Tekniikan tohtori Pekka Nikander on tietoturvayritys Nixu Oy:n perustaja, startup-sarjayrittäjä ja tutkija (Research Fellow) Aalto yliopistossa. Sen lisäksi että hänellä on yli 30 vuoden kokemus ohjelmisto- ja Internet-ammattilaisena, hän on ollut kiinnostunut rahan rakenteesta ja sen yhteiskunnallisista vaikutuksista vuodesta 2001, jolloin hän veti iPoints-nimistä mikromaksamiseen keskittynyttä innovaatiosolua Ericssonilla.


[1] David Graeber. Debt-Updated and Expanded: The First 5,000 Years. Melville House, 2014.
[2] Michael McLeay, Amar Radia and Ryland Thomas. Money creation in the modern economy.  Bank of England Monetary Analysis Directorate, Quarterly Bulletin 2014 Q1. http://www.bankofengland.co.uk/publications/Documents/quarterlybulletin/2014/qb14q1prereleasemoneycreation.pdf
[3] Rogers International Commodity Index http://www.rogersrawmaterials.com
[4] Commodity Research Bureau http://www.crbtrader.com/crbindex/
[5] McMillan, Jonathan. The end of banking: money, credit, and the digital revolution. Zero/One Economics GmbH, 2014.


Avoin ministeriö -palvelussa voi suunitella ja käydä keskustelua uusista kansalaisaloitteista. Tämä kirjoitus liittyy keskusteluun rahareformilaista:
http://avoinministerio.fi/2016/06/30/rahanluontioikeus-pankeilta-valtiolle/

Kantelu oikeuskanslerille opetus- ja kulttuuriministeriön tekijänoikeusyksikön toiminnasta

Avoin ministeriö ry on tänään tehnyt oikeuskanslerille kantelun opetus- ja kulttuuriministeriön tekijänoikeusyksikön toiminnasta koskien tekijänoikeuslain valmistelun salailua. Kantelu tiedoksenne ohessa.

Lisätiedot:
Joonas Pekkanen, Avoin ministeriö ry puheenjohtaja, puh. 050-5846800
Oikeuskanslerin virasto, puh. 0295 16001


Kantelu oikeuskanslerille opetus- ja kulttuuriministeriön tekijänoikeusyksikön toiminnasta

Pyydän oikeuskansleria tutkimaan onko opetus- ja kultuuriministeriön tekijänoikeusyksikkö toiminut sen toimintaa ohjaavien lakien ja ohjeiden ja hyvän hallintotavan mukaisesti tekijänoikeuslain valmistelussa.

Tekijänoikeusyksikössä on valmisteltu hallituksen esitystä tekijänoikeuslain uudistamiseksi. Valmistelussa ei ole noudatettu valtioneuvoston periaatepäätöksellä vahvistamia ohjeita kuulemisesta lainvalmistelussa eikä julkisuuslakia. Julkisuuslain mukaan ministeriöillä on tiedonantovelvollisuus myös keskeneräisissä asioissa.

Kuuleminen säädösvalmistelussa -ohjeissa [1] ministeriöt velvoitetaan kuulemaan muun muassa kansalaisia ja järjestöjä. Kuulemisella tarkoitetaan sidosryhmien näkemysten, tietojen ja kokemusten hankkimista valmisteltavasta asiasta.

Vaikka ministeriö olisi järjestänyt osana uudistusten valmistelua erilaisia kuulemisia on se velvoitettu pyytämään kirjalliset lausunnot lopullisen lakiluonnoksen valmistuttua. Ohjeiden mukaan “[s]äädösehdotuksesta pyydetään kirjallinen lausunto silloinkin, kun valmistelussa on aikaisemmissa vaiheissa pyydetty kirjallisia kannanottoja tai käytetty muita kuulemisen menetelmiä.”

Lehtihaastettelussa 25.9.2014 lainvalmistelusta OKM:n tekijänoikeusyksikössä vastannut virkamies kuitenkin kertoo, että “[…] sellaista juuri ennen hallituksen esityksen antamista tehtyä lopullista luonnosvaihetta meillä ei ole, ellei siihen ole jotain erityistä syytä, että pitää jokin lausuntokierros käydä jostain asiasta. Lakiehdotus on sitten julkinen, kun se on hyväksytty valtioneuvostossa.” [2]

Tekijänoikeusyksikössö valmistelutuun hallituksen esitysluonnokseen on lehtitietojen perusteella [3] sisällytetty myös kohtia, kuten ns. must carry -säännös, joista ei ole tiedotettu lain ja ohjeiden edellyttämällä tavalla mitään julkisesti ja joista ei löydy tietoa OKM:n kyseiseen lain valmistelutyötä koskevalta nettisivulta.

Kokonaisuudessaan kyseisen lain valmisteluprosessi ei ole vastannut hyvän hallinnon periaatteiden, oikeusministeriön laatimien ja valtioneuvoston vahvistamien ohjeiden ja julkisuuslain asettamiin vaatimuksiin. Lainvalmistelusta vastanneiden virkamiesten toimintaa tulisi myös tarkastella virkavastuun ja hyvän hallintotavan näkökulmasta. Kulttuuriministeri Arhinmäen 7.10.2013 allekirjoittamassa toimeksiannossa erityisesti edellytettiin, että “[h]anke toteutetaan avoimesti ja vuorovaikutteisesti”.

Kansalaisten oikeutetut odotukset eivät ole täyttyneet.

Helsingissä 1.10.2014

Joonas Pekkanen
Avoin ministeriö ry

[1]http://www.oikeusministerio.fi/fi/index/julkaisut/julkaisuarkisto/182010kuuleminensaadosvalmistelussa.ohjeet.html

[2] http://www.digitoday.fi/yhteiskunta/2014/09/25/tasta-syysta-tekijanoikeuslain-luonnos-ei-ole-julkinen/201413241/66

[3] http://www.digitoday.fi/yhteiskunta/2014/09/23/tekijanoikeuslain-muutos-voi-nostaa-kaapeli-tv-maksuja/201413115/66

Avoin kirje sivistysvaliokunnan jäsenille: aloite käsiteltävä avoimin ovin

Kansalaisaloite tekijänoikeuslain muuttamiseksi on tulossa sivistysvaliokunnan käsittelyyn. On oleellista, että valiokunnan järjestämät asiantuntijoiden kuulemistilaisuudet järjestetään julkisesti.

Samaan aikaan eduskunnan lakivaliokunnan käsittelyssä on kansalaisaloite tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Valiokunta päätti yksimielisesti viime viikolla, että aloitteen kuulemiset järjestetään julkisesti (HS 27.2.2014). Puhemiesneuvosto totesi 17.4.2013, että eduskunnan työjärjestyksen mukaisesti valiokunnalla on mahdollisuus päättää toimintatavoistaan, mutta suositteli nimenomaisesti julkisia kuulemisia.

Kansalaisaloitteiden kohdalla avoimet kuulemiset tulisi aina olla lähtökohta. Kansalaisten poliittinen oikeusturva on muutoin kyseenalainen ja kansalaisten luottamus asialliseen käsittelyyn ja luottamus koko kansalaisaloiteinstituutioon on uhattuna.

Kuva CC-by Profound Whatever

Tekijänoikeuslain muuttamista koskevan aloitteen kohdalla käsittely suljettujen ovien takana olisi erityisen haitallista, sillä aloitteen taustalla on nimenomaan huoli sisältöteollisuuden lobbaajien vahvasta ja yksipuolisesta vaikutusvallasta lainsäädännön sisältöön. Tiedotusvälineet ovat raportoineet siitä, kuin yksipuolinen vaikutusvalta nimenomaan etujärjestöillä on viime vuosina ollut lainsäädännön sisältöön (mm. Lobbarit ajavat tekijänoikeutta, HS 5.5.2013).

Myös aloitteen lähetekeskustelussa 6.2.2014 tuli aloitetta kannattaneille kymmenille tuhansille kansalaisille erittäin selväksi, kuinka merkittävä ja suora vaikutus sisältöteollisuudella kulisseissa on, kun kansanedustajat toisensa perään toisti lobbaajien toimittamien muistiinpanojen näkemyksiä aloitteesta. Joissain tapauksissa puheenvuorot olivat jopa sanasta sanaan kopiotu lobbaajien toimittamasta materiaalista (Kansanedustaja kopioi puheensa lähes sanasta sanaan lobbausjärjestöiltä, HS 7.2.2014).

Kansalaiset ovat siis perustellusti huolissaan, että suljettujen ovien takana tapahtuvan asiantuntijoiden kuuleminen nyt johtaisi yhtä yksipuoliseen käsittelyyn, kuin (mikä vaikutelma on jäänyt) aiemmista tekijänoikeuslain käsittelyistä.

On tärkeää, että tekijänoikeuslakia tarkistettaessa nyt ja jatkossa kansalaisia ja kuluttajajärjestöjä sekä esimerkiksi startup- ja pelialan toimijoita kuullaan tasapuolisesti niiden lisäksi, joilla on vahvimmin oma lehmä ojassa.

ALOITTEEN SISÄLLÖSTÄ JA VALMISTELUSTA

Aloite valmisteltiin laajana joukkoistamishankkeena. Sen luonnosta kävi Avoimen ministeriön verkkosivuilla kannattamassa yli 1100 henkilö syksyllä 2013. Kymmenet kommentoivat ja osallistuivat aloitteen yhteiskirjoittamiseen. Aloitteen luonnosteluun kutsuttiin myös mukaan kaikki tekijänoikeusjärjestöt.

Aloitteen vireillepanijoina on laaja joukko kulttuuri-, tiede- ja yritysmaailman tunnettuja toimijoita. Kyseessä ei ole mikään “piraattialoite”, vaikka aloitetta vastaan lobbaavat voimat niin tahtoisivatkin kansanedustajien tulkitsevan. Aloite on saanut tuekseen laajan joukon taiteen ja tieteen asiantuntijoita sekä yil 50 000 kansalaista. On loukkaavaa väittää, että nämä ihmiset eivät olisi aidosti aloitteen kannalla perustuen lobbaajien väittämiin. Monet ovat tutustuneet ja puntaroineet tarkastikin aloitteen sisältöä ja vaikutuksia ja päätyneet kannattamaan aloitetta (yhtenä esimerkkinä johtava taidekriitikko Otso Kantokorpi blogissaan 13.7.2013)

SEURAAVAT VAIHEET

Toivomme, että sivistysvaliokunta kuulee monipuolisesti asiantuntijoita – ja ennen kaikkea niitä asiantuntijoita, jotka ovat esittäneet tukeaan aloitteessa esitetyille korjaustarpeille. Aloitteen edustajille on ilmoittautunut jo useita professoreita ja tutkijoita, jotka haluaisivat tulla kuulluksi aiheesta valiokunnassa.

Monet huolista liittyvät tekijänoikeuslain perusoikeudellisiin ongelmiin, joihin monet nykyisistäkin kansanedustajatkin kiinnittivät huomiota 2005 eduskuntakäsittelyn yhteydessä. Perustuslakivaliokunnan puheenjohtajan mukaan aloitteessa on kiinnitetty huomiota oikeisiin asioihin ja perustuslakivaliokunta aikoo arvioida niitä kohtia uudelleen laissa, joissa on kollisioita kansalaisten perusoikeuksien kanssa (ks. Johannes Koskisen puheenvuoro Tekijänoikeus 2014 -tilaisuus Kansalaisinfossa 26.11.2013).

Monet aloitteen sisältämistä ehdotuksista ovat sellaisia, että niille ei löytyne tarpeeksi kannatusta ja osa voi vaatia parempaa ja selkeämpää muotoilua. On myös käynyt ilmi, etteivät useiden kohtien perustelut nykymuodossaan aukea tavalliselle lukijalle. Kansalaisaloitelain esitöissä on kuitenkin pyydetty, että kansalaisaloite “perustellaan mahdollisimman lyhyesti”.

Valiokunnalla on nyt siis mahdollisuus niin sanotusti poimia rusinat pullasta ja tarkastella, mitkä aloitteen toisistaan riippumattomista esityksistä voidaan sisällyttää ehdotuksen lopullisessa versiossa ja arvioida niiden vaikutuksia asiantuntijoiden avustuksella.

Selvää on kuitenkin, että aloitetta kokonaisuudessaan ei tulisi kaataa sen takia, että kaikille kohdille ei löydy tarpeeksi kannatusta. Valiokunnalla on valta ja oikeus muuttaa aloiteitta merkittävästikin, kuten joskus (tosin harvoin) hallituksen esitysten kohdalla on nähty.

Kunnioittavasti,

Joonas Pekkanen
puh. 050-5846800
joonas.pekkanen@avoinministerio.fi


Joonas Pekkanen on Avoin ministeriö ry:n puheenjohtaja. Kirjoittaja on vireillepanijana sekä aloitteessa tekijänioikeuslain muuttamiseksi että aloitteessa tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Avoin ministeriö on puolueeton ja sitoutumaton vapaaehtoisorganisaatio, joka toimii kansalaisaloiteoikeuden puolustamiseksi ja kansalaisten apuna aloitteiden valmistelussa ja kampanjoiden suunnittelussa.

Jakelu:

Sivistysvaliokunnan kansanedustajat
Edustajien avustajat
Tiedotusvälineet

Kuva CC-by Profound Whatever, 2013

Kansalaisaloitteiden superkevään ensimmäinen erä: tekijänoikeusaloite

Tänään 6.2.2014 eduskunnassa otetaan käsittelyyn historian toinen kansalaisaloite. Viikko sitten kuudes aloite ylitti eduskuntakäsittelyn vaatiman 50 000 kannattajan rajan.

Ensimmäinen, turkistarhaukseen kieltämiseen tähtäävä aloite, äänestettiin nurin eduskunnassa viime vuoden kesäkuussa. Tänään lähetekeskusteluun tulevan tekijänoikeusaloitteen lisäksi tasa-arvoista avioliittoa vaativa aloite otetaan käsittelyyn vielä helmikuun aikana (20.2.). Pakkoruotsiin, omakotitalojen energiatodistuksiin sekä rattijuopumusten rangaistuksiin
liittyvät aloitteet otetaan myös käsitelyyn tämän kevään aikana.

Riski siitä, että liian harva kansalaisaloite pääsisi eduskuntaan, on vältetty. Toisaalta on myös osoitettu, että kansalaisaloitteiden tulva ei kuormita eduskuntaa liikaa; kuusi kansalaisaloitetta kahden vuoden aikana lienee kaikkien mielestä kohtuullinen määrä.

Eduskunnan onkin kunnioitettava tätä kansalaisten tuoreinta perusoikeutta. Eduskunnan tulee käsitellä aloitteet perinpohjaisesti ja kuunnella asiantuntijoita valiokuntakäsittelyvaiheissa monipuolisesti. Vasta sen jälkeen kansanedustajien tulisi muodostaa oma perusteltu käsityksensä asiasta.

Tämä seikka korostuu monimutkaisemmissa ja asiantuntijuutta vaativissa tapauksissa, kuten tänään käsittelyyn tulevassa tekijänoikeusaloitteessa. Kymmenet etujärjestöt ja sisältöteollisuutta edustavat tahot julkaisivat tiistaina yhteiskannanoton väittäen kevyin perusteluin muun muassa, että “aloite vaikeuttaisi digitaalisten palvelujen kehittaĢ mistaĢ ja tekisi Suomesta turvasataman kansainvaĢ liselle verkkopiratismille”. Tähän asti
eduskunta on kuitenkin kuullut vain juuri näitä tahoja tekijänoikeuslakimuutoksia säätäessään (HS 5.5.2013, Lobbarit ajavat tekijänoikeutta). Kansalaisaloitteen tarkoitus on saada eduskunta
nimenomaisesti ottamaan huomioon myös sisällönkuluttajien, tutkijoiden, opettajien ja startup-yritysten näkökulmat – ensimmäistä kertaa – ennen kuin asioista taas päätetään.

Tekijänoikeusaloitteen kohdalla tulee tottakai kuunnella sisältöteollisuuden mielipidettä, mutta myös ymmärtää, että se ei ole ainoa näkökulma. Niitä asiantuntijoita, jotka ovat puhuneet
tekijäneoikeusaloitteen ehdotusten puolesta tulisi kuulla laajasti valiokunnissa. Valiokuntien tulisi punnita, mitkä aloitteeseen sisältyvistä ehdotuksista ovat kannatettavia ja muokata aloitetta sen mukaisesti. Laaja yksimielisyys näyttää vallitsevan esimerkiksi parodia-
ja satiirioikeuden vahvistamisesta, tutkimuspoikkeuksen lisäämisestä sekä kohtuullisen korvauksen vaatimuksesta sisällöntuottajille. Valiokunta karsinee kiistainalaisimmat ehdotukset pois täysistunnolle toivottavasti vielä kevään aikana annettavasta lakiehdotuksesta.

Kuten tähän mennessä menestyneet kuusi kansalaisaloitetta osoittavat, voidaan kansalaisaloitteilla nostaa eduskunnan asialistalle hyvin monenlaisia kysymyksiä. Nyt pallo on kuitenkin eduskunnalla lunastaa kansalaisten perustellut odotukset ehdotusten asiallisesta käsittelystä.

Elokuva Liikkumavara ja keskustelutilaisuus

Toivotamme kaikki tervetulleiksi 14.10. katsomaan yhdessä palkittu elokuva Liikkumavara (http://yle.fi/yleisradio/ajankohtaista/liikkumavara-dokumentti-sai-erasmus-euromedian-erityispalkinnon) ja keskustelemaan kansalaisten vaikutusmahdollisuuksista mm. kansalaisaloitteiden ja kuntalaisaloitteiden kautta vaikuttaa asiaan.

Tilaisuus on ilmainen.

Linkki tapahtuman Facebook-eventtiin: https://www.facebook.com/events/566250493442492/

Lex Snowden -kansalaisaloite avautui tänään

Lex Snowden -kansalaisaloite vaatii kansalaisiin kohdistuvan vakoilun kriminalisointia ja tapauksia paljastavien tietovuotajien aseman turvaamista

Aloite sisältää muutoksia rikoslakiin, sähköisen viestinnän tietosuojalakiin, ulkomaalaislakiin ja rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annettuun lakiin.

Ehdotuksessa esitetään kansalaisiin kohdistuvan vakoilun kriminalisointia, vakoiluun osallistuville yrityksille tuntuvia sakkoja sekä velvoitetaan teleoperaattorit julkistamaan tilastot viranomaisille tehdyistä tietoluovutuksista.

Ehdotus myös mahdollistaa turvapaikan hakemisen ilman voimassaolevaa passia, velvoittaa viranomaisia myöntämään oleskeluluvan sekä kieltää luovuttamasta ulkomaille henkilöitä, jotka ovat paljastaneet merkittäviä kansalaisten perusoikeuksiin kohdistuneita loukkauksia kuten Snowdenin tapauksessa.

“Snowdenilta on estetty mahdollisuus hakea poliittista turvapaikkaa peruuttamalla hänen passinsa. Lakimuutosten myötä ja antamalla Snowdenille turvapaikka voidaan varmistua, että jatkossakin kansalaisten perusoikeuksiin kohdistuneet loukkaukset tulevat esiin.” sanoo Joonas Pekkanen Avoin ministeriö ry:n puheenjohtaja.

Aloitteen taustalla ovat Avoin ministeriö ja Electronic Frontier Finland, jotka ovat osallistuneet myös Järkeä tekijänoikeuslakiin -kansalaisaloitteen kampanjaan. ”Toivommekin Lex Snowden -aloitteesta vetoapua myös tekijänoikeusaloitteelle, jonka keräysaika on päättymässä kahden viikon päästä”, sanoo Pekkanen.

Lisätietoja:

Joonas Pekkanen, Avoin ministeriö ry:n puheenjohtaja
joonas.pekkanen@avoinministerio.fi, 050-5846800

Linkit:

Aloitteen allekirjoitussivu oikeusministeriön Kansalaisaloite.fi-palvelussa:https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/442

Aloitteen Facebook-sivu: https://www.facebook.com/LexSnowden

Aloitteen kampanjasivu Effin sivuilla: http://snowden.effi.org/

Näinä hetkinä ei käy kateeksi eduskunnan virkamiehiä

Eduskunnan virkamiehillä on kova työ värittää mustaa valkoiseksi tai edes harmaaksi, kun he taiteilevat eduskuntaryhmien ja puhemiesneuvoston poliittista tahtoa kansalaisaloitteiden käsittelytavasta valiokuntien uudeksi yleisohjeeksi.

Vuonna 2012 voimaan astuneen kansalaisaloitelain (12/2012) ensimmäinen käytännön sovellus luovutettiin 5.3.2013 eduskunnan puhemies Eero Heinäluomalle. Kansalaisaloite turkistarhauksesta luopumiseen liittyen keräsi noin 70 000 kannattajaa. Koska kyseessä on uusi instituutio, tarve uusille menettelytavoille on selkeä.

Koska asia osoittautui kinkkiseksi, puhemiesneuvosto päätti 12.3. antaa eduskuntaryhmille 8.4. asti aikaa ottaa kantaa siihen, miten aloitteita tulisi eduskunnassa käsitellä. Eduskuntaryhmien lausunnot olivat kirjavia ja jopa yllättäviä: vasemmistoliitto ja perussuomalaiset totesivat lausunnoissaan, että kansalaisaloitteista olisi aina annettava valiokuntamietintö. Vihreä eduskuntaryhmä halusi, että valiokunnissa “muodostuisi käytännöksi” joko hyväksyvän tai hylkäävän mietinnön tekeminen, vaikka mietinnön tekemisestä ei olisikaan pakkoa. Sosiaalidemokraattinen ryhmä ehdotti lausunnossaan, että valiokunnille annetaan kansalaisaloitteiden osalta – toisin kuin yli 100 kansanedustajan aloitteiden osalta – itsenäinen päätösvalta siitä, ryhtyykö se käsittelemään aloitetta. Keskustan eduskunta ryhmä katsoi lausunnossaan, että kansalaisaloitteet tulisi ”pääsääntöisesti” käsitellä valiokunnissa jättäen auki oleellisen kysymyksen siitä, miten tarkallaan ottaen valikoituvat ne aloitteet, jotka käsitellään. Kristillisdemokraattinen eduskuntaryhmän mielestä kansalaisaloitteet tulisi rinnastaa yksittäisten kansanedustajien tekemiin lakialoitteisiin eikä – toisin kuin perustuslain, kansalaisaloitelain ja eduskunnan työjärjestyksen esitöissä todetaan – vähintään 100 kansanedustajan aloitteisiin.

Myös kokoomus totesi lausunnossaan, että ”pääsääntöisesti” kansalaisaloitteet tulisi ottaa käsittelyyn, mutta tarjoaa hieman tarkennuksia siihen, kuinka tämä pääsääntö ja sen poikkeukset tulisi valiokuntaohjeisiin kirjata. Kokoomuksen mielestä kansalaisaloitteiden – toisin kuin minkään muun asian osalta – valiokunta voisi päättää käsittelyn keskeyttämisestä missä vaiheessa tahansa.

Eduskunnan puhemiesneuvosto lienee antanut virkamiehille mahdottoman tehtävän luonnostella uudet valiokuntaohjeet. On vaikea nähdä, miten eduskuntaryhmien näkemykset kansalaisaloitteiden käsittelytavasta voisivat tulla otetuksi huomioon jo voimaan säädettyä perustuslain muutosta ja kansalaisaloitelakia kuitenkin noudattaen.

Ristiriitaisia näkemyksiä ongelmallisempaa on se, että kansalaisaloitteiden käsittelyjärjestyksestä ylipäänsä vallitsee epätietoisuus ja eduskunnassa asiaan liittyen velloo kaikenlaisia mielipiteitä. Tosiasiassa epäselvyyttä ei asiaan pitäisi liittyä. Perustuslain muuttamisen esitöissä (HE 60/2010), itse kansalaisaloitteen esitöissä (HE 46/2011) sekä eduskunnan työjärjestyksen muuttamisen (PNE 1/2011) esitöissä on kaikissa todettu, että kansalaisaloitteet voisivat rinnastua vähintään 100 kansanedustajan aloitteisiin. Tällainen on ollut lainsäätäjän (eli eduskunnan itsensä) tarkoitus, ja on hyvin kyseenalaista, jos nyt puhemiesneuvoston päätöksellä tosiasiassa ryhdytään kaventamaan perustuslaissa taattua perusoikeutta eli perustuslain 53 §:n 3 momentin mukaista mahdollisuutta saada 50 000 allekirjoitusta kerännyt kansalaisaloite eduskunnan käsiteltäväksi.

100 kansanedustajan allekirjoittaman aloitteen käsittely

Valiokuntakäsittely on tarpeellinen ja samalla riittävä edellytys asian käsittelylle eduskunnan täysistunnossa. Toisin sanoen eduskunnan täysistunto ei voi käsitellä mitään asiaa ennen kuin siitä on annettu valiokunnan mietintö. Tämän mietinnön merkitys on noussut kansalaisaloitteita koskevassa keskustelussa avainasemaan: eduskuntaryhmienkin näkemykset koskivat nimenomaisesti mietinnön antamista tai antamatta jättämistä.

Eduskunnan työskentelyä ohjaava eduskunnan työjärjestyksen 32 §:n 1 momentin mukaan valiokuntien on valmistelevasti käsiteltävä aloitteet valiokunnassa ennen kuin ne otetaan päätettäviksi täysistunnossa (ns. ”valmistelupakko”). Työjärjestyksen 34 §:n 1 momentin mukaan valiokunnan tulee ilman aiheetonta viivytystä käsitellä aloitteet ja antaa niistä asian laadun mukaisesti mietintö täysistunnolle.

Valiokunnilla on ohje myös erilaisten asioiden käsittelyjärjestyksestä. Ohje pohjautuu eduskunnan työjärjestykseen, jonka 34 §:n 4 momentin nojalla puhemiesneuvosto antaa tarkempia ohjeita valiokuntatyöskentelylle. Nyt puheena ja muutosten kohteena olevan valiokuntien yleisohjeen (http://www.eduskunta.fi/VKFakta/liite5.pdf) mukaan vähintään 100 kansanedustajan allekirjoittamat lakialoitteet käsitellään valiokunnissa tärkeysjärjestyksessä seitsemäntenä (7.) muun muassa hallituksen esitysten ja selontekojen jälkeen (s. 73).

Valiokuntaopas on viimeksi julkaistu vuonna 2008 ja nyt sitä siis parhaillaan päivitetään, jotta se ottaisi huomioon kansalaisaloitteiden käsittelyn. Yksinkertaisin, kansalaisaloitteiden merkitystä kunnioittava ja perusoikeusmyönteinen tapa ohjeista valiokuntia kansalaisaloitteiden käsittelyssä olisi lisätä (oheisessa kuvassa näkyvän) listan 7. kohtaan sanat ”ja kansalaisaloitelain mukaiset kansalaisaloitteet”.

Aloitteiden perus- ja ihmisoikeuksien vastaisuus

Kansalaisaloitteista keskusteltaessa usein nousee esiin kysymys aloitteiden mahdollisesta perus- tai ihmisoikeuksien vastaisuudesta. Huoli lienee niin suuri, että perustuslakivaliokunta otti kysymykseen kantaa kansalaisaloitelakia säädettäessä: perustuslakivaliokunta katsoi, että valiokuntien olisi perusteltua jättää selvästi perus- ja ihmisoikeuksien vastaiset aloitteet käsittelemättä, vaikka ne olisivat muodollisesti tulleet vireille eduskunnassa.

Tässäkään tapauksessa huolta ja epäselvyyttä ei kuuluisi kuitenkaan olla. Esimerkiksi kansanedustajien aloitteille ei ole sisällöllisiä rajoituksia perustuslain tai muun lainsäädännön perusteella, vaan kansanedustajien tekemien aloitteiden perustuslainmukaisuus ja yhteensopivuus kansainvälisten velvoitteiden kanssa arvioidaan hallituksen esitysten tapaan osana eduskuntakäsittelyä. On nimenomaisesti säädetty (Perustuslain 74 §), että. perustuslakivaliokunnan tehtävänä on antaa lausunto asioiden perustuslainmukaisuudesta sekä suhteesta kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Eduskunnan työjärjestyksen 38 §:n 2 momentin mukaan aloitetta käsittelevän valiokunnan tuleekin pyytää perustuslakivaliokunnalta lausunto, mikäli valiokunnassa käsiteltävän lakiehdotuksen perustuslainmukaisuudesta tai suhteesta ihmisoikeussopimuksiin on epäselvyyttä. Lisäksi valiokuntaoppaassa (s. 89) on tarkennettu valiokunnan velvollisuuksia peruslakivaliokunnan kannan huomioimiseen.

Näitä seikkoja vasten olisi kummallista pelätä, että prosessi, jolla varmistetaan, että yksittäisen kansanedustajan aloite ei ole perus- tai ihmisoikeuksien vastainen, ei toimisi perus- ja ihmisoikeuksien vastaisten kansalaisaloitteiden seulomisessa. Olisi oikeastaan nurinkurista, jos valiokunta voisi päättää olla ottamatta kansalaisaloitetta käsittelyyn sen perus- tai ihmisoikeuksien vastaisuuden takia ilman, että asiasta on ensin pyydetty lausuntoa perustuslakivaliokunnalta! Mikäli perustuslakivaliokunnalta pyydetään lausunto ja lausunnossa todetaan kansalaisaloitteen olevan perus- tai ihmisoikeuksien vastainen, asiaa käsittelevän valiokunnan tehtäväksi jää antaa eduskunnalle lyhty ja ytimekäs mietintö, jossa suositellaan aloitteen hylkäämistä perus- tai ihmisoikeuksien vastaisena.

Kansalaisaloite perusoikeutena

Kansalaisaloitemahdollisuus on itsessään perusoikeus ja sellaisena vieläpä tärkeintä ja parasta laatua: kansalaisaloite on merkittävä demokraattisen osallistumisen laajennus. Siksi huoli mahdollisesta perus- tai ihmisoikeuksien vastaisen aloitteen etenemisestä 50 000 allekirjoituksen voimin eduskunnalle, on hieman kyseenalainen. Keskusteltaessa kansalaisaloitteiden valiokuntakäsittelystä näyttää unohtuvan se seikka, että oikeus kansalaisaloitteiden tekemiseen ja niiden saamiseen eduskuntakäsittelyyn on nimenomaisesti perustuslakiin kirjattu oikeus. Siksi kaiketi oikeus kansalaisaloitteen tekemiseen on lisätty perustuslakiin samaan pykälään (53 §) kuin neuvoa-antava kansanäänestys Kansalaisaloitemahdollisuutta pitäisikin vaalia ja sen käyttämistä tukea, ei yrittää haudata sitä valiokuntien käsittelyjonojen hännille. Siksi eduskuntaryhmien olisi tullut puolustaa kansalaisten perusteltua odotusta saada aloitteensa eduskunnan tosiasialliseen käsittelyyn eli täysistuntoon äänestyksen kohteeksi. Puolustaminen olisi ollut jopa helppoa: eduskuntaryhmien olisi pitänyt ainoastaan todeta se, mitä laissa se esitöissä jo todetaan: kansalaisaloitteet olisi syytä käsitellä samoin kuin vähintään 100 kansanedustajan allekirjoittama aloite.

Onkin vaikeaa ymmärtää, miksi eduskuntaryhmät lähestyivät asiaa vaikeimman kautta ja esittelivät heikosti tai ei lainkaan perusteltuja ja lisäksi vaikeasti nykyiseen ohjeistukseen istuvia näkemyksiä kansalaisaloitteiden käsittelytavoista. Siksi on toivotettava onnea virkamiehille, joilla mitä ilmeisimmin on painetta pelastaa kansanedustajat siltä hirvittävältä tilanteelta, että he joutuisivat täysistunnossa ottamaan julkisesti ja merkityksellisesti kantaa poliittisesti vaikeisiin, kuoliaaksi vaiettuihin tai ylipäänsä hallitusohjelmassa sopimatta jääneisiin kysymyksiin.

Joonas Pekkanen, KTM, oik.yo.

Avoin ministeriö ry:n puheenjohtaja

Linkkejä:

Eduskuntaryhmien lausunnot:

https://docs.google.com/document/d/1asuL5y7APb8oNvFNKg-92ZTiyJfT5hx6-yOxGGUZFJI/edit?usp=sharing

Valiokuntaopas (2008):

http://www.eduskunta.fi/VKFakta/liite5.pdf

Avoin kirje kansanedustajille 2.4.2013

Kansalaisaloitelaki (12/2012) astui voimaan vuosi sitten 1.maaliskuuta 2012. Ensimmäisten kansalaisaloitteiden tueksi on jo kerätyy vaaditut 50 000 allekirjoitusta, ja yksi on jo luovutettu eduskunnalle. Ensimmäisen kansalaisaloitteen käsittely luo mallin, jota eduskunnassa tullaan käyttämään myös muiden kansalaisaloitteiden käsittelyssä tulevina vuosina. Koska kyseessä on uusi ja perustuslaillisesti merkittävä asia, puhemiesneuvosto päätti 12.3.2013 vielä olla yhteydessä eduskuntaryhmiin ennen käsittelyprosessia määrittävää päätöstä. Eduskuntaryhmillä on 8. huhtikuuta saakka aikaa käsitellä asiaa. Tämän jälkeen puhemiesneuvosto viimeistelee ohjeistuksen kansalaisaloitteen käsittelystä. (Eduskunnan tiedote 12.3.2013)

On toivottavaa, että eduskuntaryhmät edellyttävät omissa näkemyksissään kansalaisaloitteille sellaista kohtelua, jota kansalaiset niille odottavat ja joka niille perustuslaissa mainittuna oikeutena kuuluu. Kansalaisaloitteista tulee aina laatia mietintö valiokunnassa, ja niistä tulee mietinnön perusteella äänestää eduskunnan täysistunnossa. Suotavaa olisi lisäksi, että eduskunnan lähetekeskustelussa asetettaisiin käsittelevälle valiokunnalle ohjeellinen määräaika, johon mennessä valiokunnan tulisi mietintönsä antaa. Kohtuullinen määräaika olisi yhdestä kuuteen kuukautta, johon puhemiesneuvosto voisi tarvittaessa antaa enintään kuusi kuukautta lisäaikaa perustellusta syystä.

Edellä ehdotettu käsittelyprosessi perustuu seuraaviin seikkoihin:

1. KANSALAISALOITE ON PERUSTUSLAKIIN KIRJATTU OIKEUS

Perustuslain mukaan 50 000 äänioikeutetulla Suomen kansalaisella on oikeus tehdä eduskunnalle aloite lain säätämiseksi sen mukaan kuin lailla säädetään. Kyseessä on siten kansalaisten tuorein perusoikeus. Perustuslain muuttamisen tarkoituksena oli hallituksen esityksen mukaan “tarjota äänestäjille mahdollisuus vaikuttaa suoraan poliittisen päätöksenteon asialistaan ja saada aloitteensa eduskunnan käsiteltäväksi”(HE 60/2010). Perustuslain muuttamisen tarkoituksena on siis nimenomaan ollut varmistaa se, että kansalaiset saavat asiansa eduskunnan käsittelyyn. Kansalaisaloitetta käsittelevässä perustuslakivaliokunnan mietinnössä(PeVM 9/2010) todetaan, että “[k]ansanvaltaan sisältyy perustuslain 2 §:n 2 momentin mukaan yksilön oikeus osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen. Perustuslain 14 §:n 3 momentin mukaan julkisen vallan tehtävänä on edistää yksilön mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan ja vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon. Lisäksi julkisen vallan on perustuslain 20 §:n 2 momentin perusteella pyrittävä turvaamaan jokaiselle mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon. Kansalaisaloite voidaan nähdä konkreettisena tapana edistää näiden säännösten tavoitteita nyt myös valtiollisella tasolla.” Edellä mainutut lainsäädännön esityöt huomioiden on selvää, että kansalaisaloitteiden käsittelyprosessiksi ei kelpaa se, että aloite lähetetään valiokuntaan haudattavaksi tai äänestettäväksi kumoon. Perustuslaki ja kansalaisaloitteen perusoikeusasema on ymmärrettävä niin, että kansalaisilla on oikeus saada ehdotuksensa täysistuntoon äänestettäväksi.

2. KANSALAISALOITTEET KANSAINVÄLISESTI VERTAILTUNA

Kansainvälisesti vertailtuna uusi suomalainen kansalaisaloite ei ole kovinkaan voimakas instrumentti, vaikka toki merkittävä ja tervetullut demokratian ja osallistumisoikeuksien laajennus se onkin. Suomalaisella kansalaisaloitteella ei esimerkiksi voi vaatia sitovia kansanäänestyksiä, kuten useissa EU-maissa; Puolassa, Liettuassa, Latviassa tai Unkarissa. Aloitteiden tehokkaan käsittelyn takaamiseksi ei myöskään ole säädetty erityisiä määräaikoja tai menettelytapoja, toisin kuin monessa muussa valtiossa: esimerkiksi Espanjassa parlamentilla on velvollisuus käsitellä aloite kuuden kuukauden sisällä, ja Puolassa ja Unkarissa aikaa aloitteen käsittelylle on kolme kuukautta. Näitä tosiseikkoja vasten vaatimus esimerkiksi valiokuntamietinnöstä ja sopivasta määräajasta sen toteuttamiselle eivät ole liioiteltuja, vaan tarkoituksenmukaisia. Eduskunnalle on laissa jätetty liikkumavaraa yksityiskohtaisten menettelytapojen suhteen, mutta ei kansalaisaloitteiden asianmukaisen käsittelyn järjestämisen suhteen.

3. POLIITTISEN VIERAANTUMISEN UHKA

Perustuslain muuttamisen myötä kansalaisten keinovalikoima poliittisen osallistumisen suhteen on kasvanut. Siksi kansalaiset voivat perustellusti odottaa, että mahdollisuudet osallistua ja vaikuttaa ovat todella olemassa. Esimerkiksi suljetuin ovin tapahtuva valiokuntakäsittely ei ole kansalaisaloitelain tarkoituksen mukainen eikä kansalaisten osallistumismahdollisuuksia kunnioittava menettelytapa. Mikäli nyt säädetty uusi vaikutusmahdollisuus mitätöidään esimerkiksi mahdollistamalla kansalaisaloitteen hautaaminen valiokuntaan, poliittinen vieraantuminen etenee, luottamus yhteiskuntaan haalenee entisestään ja viime kädessä koko oikeusvaltion legitimiteetti on uhattuna. Tähän seikkaan on kiinnitetty huomiota jo kansalaisaloitetta koskevassa hallituksen esityksessä (HE 60/2010): “[e]rilaisten kansainvälisten vertailututkimusten mukaan suomalaisten usko omiin vaikutusmahdollisuuksiin on heikko. Kansalaiset myös jakautuvat yhä selvemmin yhtäältä aktiivisiin ja osallistuviin sekä toisaalta politiikasta ja puolueista vieraantuneisiin ja syrjäytyviin. Kansalaisten poliittista vieraantumista tulisi ehkäistä kehittämällä edustuksellisen demokratian tarjoamia sekä myös uusia osallistumisen muotoja.”

Kansalaisaloite on uusi, hieno ja arvokas poliittisen osallistumisen muoto, eikä sitä tule heikentää puhemiesneuvoston ohjeistuksella tai muullakaan keinolla. Perustuslaki ja sen mukaisesti säädetty kansalaisaloitelaki tarjoavat ehdot ja säännöt – 50 000 allekirjoitusta puolen vuoden aikana – kansalaisaloitemahdollisuuden käyttämiselle, ja eduskunnan tulee noudattaa säätämiään lakeja ja kunnioittaa kansalaisten perusoikeuksia. Perustellut odotukset täyttävä ja perusoikeusmyönteinen menettelytapa on se, että vaaleissa valitut kansanedustajat äänestävät kustakin kansalaisaloitteesta eduskunnan täysistunnossa.

Mikäli kansalaisaloitejärjestelmä osoittautuisi erityisen suosituksi – demokratian kannalta erittäin positiivinen asia – ei yksittäisten kansalaisaloitteiden käsittely valiokunnissa ruuhkauttaisi niitä merkittävästi enempää. Ylityöllistetyille valiokunnille pitäisi saada lisäresursseja. Resurssipulalla tai varsinkaan sen teoreettisella uhkalla ei missään tapauksessa voida perustella perustuslaillisten perusoikeuksien kaventamista.

Valiokuntien muihin kiireisiin vetoaminen ei vastaa kansan perusteltuihin odotuksiin kansalaisaloitteiden asiallisesta käsittelystä, vaan valiokuntien tulee aina antaa kansalaisaloitteista mietintö. Käsittelyprosessi, joka mahdollistaisi esimerkiksi poliittisesti kiusallisemmille aiheille eriarvoisen kohtelun kuten hautaamisen valiokuntaan ilman äänestystä suuressa salissa, olisi kansalaisten poliittisen oikeusturvan ja kansanvallan heikentämistä ja johtaisi entistä suurempaan pettymykseen poliittista päätöksentekoprosessia kohtaan ja poliittiseen vieraantuneisuuteen.

Ystävällisin terveisin,
Joonas Pekkanen
Puheenjohtaja, Avoin ministeriö ry

Epäkunnioitusta kansanvaltaa kohtaan

Tiitinen totetaa Helsingin Sanomien haastattelussa kansalaisaloitteisiin liittyen, että “eduskunnalla ei ole perustuslain mukaan mitään velvoitetta ottaa mitään asioita käsiteltäväksi.”

PERUSTUSLAILLINEN NÄKÖKULMA TUKEE KANSAN KUULEMISTA

Tämä eduskunnan riippumattomuuteen liittyvää huomiota ei kuitenkaan pitäisi yhdistää erityisesti kansalaisaloitteisiin. Perustuslain 40 § perusteella myös kansalaisaloitteet “on käsiteltävä valmistelevasti valiokunnassa ennen niiden lopullista käsittelyä täysistunnossa”.

Ellei tämä velvoita eduskuntaa käsittelemään kansalaisaloitteita, niin Tiitisen logiikalla ei eduskunnalla olisi muitakaan perustuslaillisia velvollisuuksia. Eduskunnalla ei olisi velvollisuutta vahvistaa valtion talousarviota, ratifioida kansainvälisiä sopimuksia tai käsitellä hallituksen esityksiä.

Perustuslain 2 §:ssä todetaan, että “valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta.” Pykälässä kansanvaltaan erikseen määritellään kuuluvaksi oikeus osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan kehittämiseen. Lisäksi Perustuslain 14 §:ssä eduskunta velvoitetaan edistämään“yksilön mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan ja vaikuttaa häntä itseään koskevaan päätöksentekoon.”

TOISTUVASTI “VAROMATONTA” LAKIVALMISTELUA?

Helsingin Sanomien mukaan Tiitinen myös pitää hallituksen esitykseen kirjattua linjausta, jonka mukaan kansalaisaloitteen käsittelyjärjestys voisi rinnastua vähintään sadan kansanedustajan allekirjoittamaan lakialoitteeseen “varomattomana”. Tiitinen ei kuitenkaan mitenkään perustele sitä, miksi hän kokee kirjauksen varomattomaksi. Linjaus ei kuitenkaan ole huolimattomuuden tulosta, sillä samaa muotoilua on käytetty sekä 2010 perustuslain uudistuksen yhteydessä (HE 60/2010), kansalaisaloitelain esitöissä (HE 46/2011) sekä puhemiesneuvoston ehdotuksessa eduskunnan työjärjestyksen muuttamiseksi (PNE 1/2011).

ALOITTEET NOSTAVAT ASIOITA ASIALISTALLE

Kansalaisaloitteiden asiasisällöt tulevat hallitusohjelman ja puoluepoliittisen valmistelun ulkopuolelta suoraan kansalta. Niiden sisältämät ehdotukset eivät aina ole poliittisesti helppoja. Suomessa käyttöönotetun ns. sisällöllisen kansalaisaloitejärjestelmän (engl. agenda initiative) tarkoitus on nimenomaan nostaa asioita poliittisen päätöksenteon asialistalle. Ellei aloitteille taata eduskunnan käsittelyjärjestyksessä samaa kohtelua kuin yli sadan kansanedustajan aloitteille, eivät aloitteet tosiasiassa nouse asialistalle ja kansalaisaloitelain ja perustuslain muutoksen tarkoitus on vaarassa vesittyä. Mikäli kansalaisaloitteet rinnastettaisiin yksittäisten kansanedustajien aloitteisiin, ei valiokunta lähtökohtaisesti ottaisi niitä käsittelyyn eikä antaisi niistä mietintöä.

MUUALLA KÄSITTELY JOPA AIKARAJOIN

Yli 50 000 kannattajan kerääminen on erittäin ison työn tulosta. Toisin kuin Suomessa, monessa muussa valtiossa on aloitteiden tehokkaan käsittelyn takaamiseksi säädetty erityisiä määräaikoja tai menettelytapoja kansalaisaloitteen eduskuntakäsittelylle. Esimerkiksi Espanjassa parlamentilla on velvollisuus käsitellä aloite kuuden kuukauden sisällä, ja Puolassa ja Unkarissa aikaa aloitteen käsittelylle on kolme kuukautta.

Mikäli perustuslaissa määritellyn 50 000 kannattajan aloitteita ei tarvitsisi ottaa valiokunnissa käsittelyyn, se olisi omiaan lopullisesti turhauttamaan vaikutusmahdollisuuksiensa puutteeseen lannistuneet kansalaiset ja varmistaisi, ettei nyt hauraita ensiaskeleitaan ottavasta kansalaisaloiteinstituutiosta syntyisi toimivaa täydennystä edustukselliselle järjestelmällemme.

Joonas Pekkanen, Avoin ministeriö, Toiminnanjohtaja

Kirjoittaja on deliberatiivisen demokratian puolestapuhuja, kansalaisaktiivi, Avoin ministeriö -vapaaehtoisorganisaation perustaja, rahoitusekonomi ja oikeustieteen ylioppilas.


Aiheesta Helsingin Sanomissa:

http://www.hs.fi/kotimaa/Aloiteaktiivi+Tiiitisen+puheista+Ep%C3%A4kunnioittavaa+kansanvaltaa+kohtaan/a1363055779347

http://www.hs.fi/kotimaa/Eduskunnan+p%C3%A4%C3%A4sihteeri+s%C3%A4ttii+kansalaisaloitetta/a1362978217346?jako=00df2616912c95b30744f6ebad02847e

Perustuslaki: http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731

Hallituksen esitys 60/2010 perustuslain muuttamiseksi:http://www.finlex.fi/fi/esitykset/he/2010/20100060

Hallituksen esitys 46/2011 kansalaisaloitelaiksi: http://www.finlex.fi/fi/esitykset/he/2011/20110046

Puhemiesneuvoston ehdotus 1/2011:http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/pne_1_2011_p.shtml